keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Hetki, kun lattia petti jalkojen alta ja epätoivo valtasi tilaa

Pari viimeistä päivää ovat olleet vuoroin hyvää fiilistä, toivoa ja vuoroin itkua. Olen syksystä asti ollut flunssassa niin, että kuukauden parin välein olen sairastunut uudestaan ja flunssa on ollut pitkittynyttä. Kävin joulukuussa yksityisellä lääkärillä valittelemassa olotilaani, kun tuntui, ettei tk:sta saa apua, ja näytin samalla tyrääni, joka pullotti pahasti jatkuvan yskimisen johdosta; en saanut enää suolia pysymään sisällä. Yksityinen lääkäri laittoi lähetteen tutkimuksiin pikana ja pääsinkin keskussairaalaan lääkärin luo aika pikaisesti. Lääkäri laittoi lähetteen tietokonetomografiaan, koska minulla on jo kertaalleen tyrä korjattu verkolla ja hän epäili, voisiko tämänhetkistä tilannetta enää korjata (löytysikö ehjää kiinnityspaikkaa uudelle verkolle). Kävin kuvauksissa muutama viikko sitten ja sain nyt maanantaina kirjallisen vastauksen kuvauksista. Vastauksessa todettiin, että tyrän lisäksi oli kuvauksissa löytynyt maksan alueella suurentuma imusolmukkeessa ja että näytepala otetaan tyräleikkauksen yhteydessä. Ajatukset lähti tottakai lentämään ja itku tuli. Toisaalta ei asia yllätyksenä minulle tullut, koska kipuja on ollut pitkään ja tätä jatkuvaa sairastelua. Jotenkin olin saanut rauhoiteltua itseäni kunnes sain tänään uuden kirjeen, jossa kerrottiin, että leikkaus on jo vajaan kahden viikon kuluttua. Vaikka tiedän, että vaihtoehtoja on helpompia ja vaikeampia, keskityn liikaa siihen pahimpaan. Vaikka kuinka olen järkeistänyt tilannetta itselleni, että kaikki oireet sopivat helpoimpaan vaihtoehtoon, niin ajatukset valtaa tieto siitä, että oireet sopivat myös pahimpaan vaihtoehtoon. Kyllä sitä ihminen osaa olla hölmö!! Nytpä siis rauhoitutaan, hengitetään syvään ja odotellaan. Kaikki järjestyy tavalla tai toisella.

ps. vaikka olen kuullut, että etelämpänä Suomea alkaa jo lumet kadota, meillä sitä vielä riittää vaikka jakaa asti :)



perjantai 3. maaliskuuta 2017

Talven herkkuvaihto-paketti saapui

Minttu ilahdutti taas meitä muita bloggareita herkkuvaihdolla. Mitä mun elämä oiskaan ilman herkkuvaihtoa :) Superkiitos taas Mintulle, kun jaksat <3 On se vaan jotenkin niin jännittävää odottaa paketin saapumista, koska harvoin enää nykypäivänä saa postitse iloisia yllätyksiä (lähinnä tulee niitä harmillisia laskuyllätyksiä tai mainoksia).

Tällä kertaa paketin minulle laittoi Päikkä Kukkiva Omenatarha -blogista. Ja tässäpä paketin sisältö:



Jep :) Ihan mun näköinen paketti :D Lakut ehtivät jo matkata kohti vatsalaukkua ennenkuin kuvat ehti kameralta koneelle siirtää ja suklaa herkutellaan sitten illemmalla leffaa katsellessa. Ja tuo koru on niin ihana <3 Kiitos Päikkä!

lauantai 14. tammikuuta 2017

Transsukupuolinen??

Pari vuotta sitten lapseni kertoi meille vanhemmille, ettei koe olevansa aina tyttö. Välillä kokemus omasta itsestä on hänellä ollut sukupuoleton ja välillä poika. Noin vuosi sitten päätimme lähteä hakemaan hänelle pääsyä transsukupuolisuustutkimuksiin ja viime syksyä ne tutkimukset sitten alkoivat.

Minkälaisia tuntemuksia vanhemmalla on, kun tällainen asia tulee esiin? Olen kuullut, että joillekin vanhemmille asia on ollut alussa erittäin vaikeakin. Meille, siis miehelleni ja minulle, asia oli heti alussa jo ok. Tietoa saimme lapseltamme ja netistä. Vasta sitten, kun tutkimusasiaa lähdettiin viemään eteenpäin, itselleni tuli suru. Jos lapseni saa diagnoosin transsukupuolinen ja aloittaa hoidot, ei hänellä ole enää mahdollista saada biologisia lapsia. Olemme keskustelleet tästäkin asiasta kotona ja vaikka se on lapselleni ok (hän kertoi, että voihan lapsia adoptoidakin), niin itselleni tuli olo, että joudun luopumaan toivosta saada lapsenlapsia. Tiedän, että tämä kuulostaa varmaankin todella hölmöltä ja moni ajattelee, etteikö olisi tärkeämpiäkin asioita surra. 

Tutkimukset sinänsä aiheuttavat myös pelkoa minulle vanhempana, koska tiedän lapseni toiveet ja odotukset. Vaikka tutkimukset ovat alkaneet, ei se tarkoita, että hän saa diagnoosin. Miten asian kanssa sitten eletään? Tai toisaalta, jos diagnoosi tulee ja hoidot alkavat, kuinka raskasta se on? Miten lapseni henkisesti jaksaa? Tiedän, että meni asiat mihin suuntaan tahansa, mikään tie ei tule olemaan tuskaton. Toisaalta voin lohduttautua sillä, että asioiden eteenpäin vieminen on jo yksinään muuttanut lastani avoimemmaksi ja iloisemmaksi, niin tilanne on ainakin parempi kuin silloin, kun hän oli yksin piilossa tuntemustensa kanssa.

Tutkimusreissut ovat hieman hankala, kun ottaa huomioon, että asumme täällä kaukana lapissa. Tutkimuksia tehdään Suomessa Tampereella ja Helsingissä ja meillä nuo käynnit ovat Tampereella. Muutaman tunnin käyntiin menee meillä noin kaksi ja puoli päivää. Ajomatka yhteen suuntaan kestää puoli vuorokautta ilman suurempia pysähtelyjä, joten myös fyysisesti reissut ovat raskaita. Meilläpäin ei ole oikein noita yleisiä kulkuyhteyksiä (ainakaan mitenkään järkevästi), niin oma auto on lähes ainoa vaihtoehto. Mutta lapsensa ja hänen hyvinvointinsa eteen on joskus valmis venymään.