lauantai 14. tammikuuta 2017

Transsukupuolinen??

Pari vuotta sitten lapseni kertoi meille vanhemmille, ettei koe olevansa aina tyttö. Välillä kokemus omasta itsestä on hänellä ollut sukupuoleton ja välillä poika. Noin vuosi sitten päätimme lähteä hakemaan hänelle pääsyä transsukupuolisuustutkimuksiin ja viime syksyä ne tutkimukset sitten alkoivat.

Minkälaisia tuntemuksia vanhemmalla on, kun tällainen asia tulee esiin? Olen kuullut, että joillekin vanhemmille asia on ollut alussa erittäin vaikeakin. Meille, siis miehelleni ja minulle, asia oli heti alussa jo ok. Tietoa saimme lapseltamme ja netistä. Vasta sitten, kun tutkimusasiaa lähdettiin viemään eteenpäin, itselleni tuli suru. Jos lapseni saa diagnoosin transsukupuolinen ja aloittaa hoidot, ei hänellä ole enää mahdollista saada biologisia lapsia. Olemme keskustelleet tästäkin asiasta kotona ja vaikka se on lapselleni ok (hän kertoi, että voihan lapsia adoptoidakin), niin itselleni tuli olo, että joudun luopumaan toivosta saada lapsenlapsia. Tiedän, että tämä kuulostaa varmaankin todella hölmöltä ja moni ajattelee, etteikö olisi tärkeämpiäkin asioita surra. 

Tutkimukset sinänsä aiheuttavat myös pelkoa minulle vanhempana, koska tiedän lapseni toiveet ja odotukset. Vaikka tutkimukset ovat alkaneet, ei se tarkoita, että hän saa diagnoosin. Miten asian kanssa sitten eletään? Tai toisaalta, jos diagnoosi tulee ja hoidot alkavat, kuinka raskasta se on? Miten lapseni henkisesti jaksaa? Tiedän, että meni asiat mihin suuntaan tahansa, mikään tie ei tule olemaan tuskaton. Toisaalta voin lohduttautua sillä, että asioiden eteenpäin vieminen on jo yksinään muuttanut lastani avoimemmaksi ja iloisemmaksi, niin tilanne on ainakin parempi kuin silloin, kun hän oli yksin piilossa tuntemustensa kanssa.

Tutkimusreissut ovat hieman hankala, kun ottaa huomioon, että asumme täällä kaukana lapissa. Tutkimuksia tehdään Suomessa Tampereella ja Helsingissä ja meillä nuo käynnit ovat Tampereella. Muutaman tunnin käyntiin menee meillä noin kaksi ja puoli päivää. Ajomatka yhteen suuntaan kestää puoli vuorokautta ilman suurempia pysähtelyjä, joten myös fyysisesti reissut ovat raskaita. Meilläpäin ei ole oikein noita yleisiä kulkuyhteyksiä (ainakaan mitenkään järkevästi), niin oma auto on lähes ainoa vaihtoehto. Mutta lapsensa ja hänen hyvinvointinsa eteen on joskus valmis venymään.


8 kommenttia:

  1. Tärkeä asia ja hyvä, kun avauduit ja kirjoitit tästä julkisesti blogissasi. =)
    Voi kuule, jos hän tulevaisuudessa päätyy adoptoimaan, niin onhan sulla sillo lapsenlapsia. Samalla tavalla heitä rakastetaan ja hellitään kuin biologisia. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tiiän sen, että adoptoidut lapset on aivan varmasti yhtä rakkaita kuin biologiset, mutta se vaan tuntui sillä hetkellä jotenkin pahalta, kun ihminen vapaaehtoisesti luopuu mahdollisuudesta biologiseen lapseen. Mutta nää on näitä höppänä-ajatuksia, kuten myös vaikkapa "ootko nyt aivan varma, että haluat, että sulle kasvaa parta tai että saatat kaljuuntua". Tiiän, ettei nuo asiat merkkaa mitään (tai siis paremmin lapsi niitä ennemmin toivoo, siis esim. partaa) sen ajatuksen rinnalla, että pääsis oikeaan kehoon eikä tarvis olla väärässä kuoressa.

      Poista
  2. Kirjoitit hyvin asiasta. Itselleni heräsi ajatuksia että ehkä hän ei muutenkaan haluaisi lapsia myöhemmin,eivät kaikki halua,eivät saa jne. Älä suotta murehdi mitä on myöhemmin. Minä uskon että asioilla on taipumus järjestyä omalla painollaan ja se tulee mikä tulee. Ja ottakaa nuo reissut toisella asenteella,nehän voivat olla pieniä lomiakin, yhdessäoloa jne. Sisällyttäkää niihin jotainn pientä kivaakin. Ja toisekseen sinä saat surra ihan mitä itse haluat! Kaikkea hyvää teille sinne ja iloa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voihan se olla, ettei hän lapsia halua, mutta ne vanhemmat ollaan joskus vähän tämmösiä hassuja :D

      Ja noista reissuista: esim. viimeksi me lähdettiin tiistaina kesken työpäivän (itse olin lähtenyt aamulla 6.45 töihin -- herännyt noin klo 6) puolen päivän aikaan ajamaan kohti Tamperetta eli tuolloin jo väsytti. Ilman suurempia pysähdyksiä matka kestää noin 11-12 tuntia eli perillä oltiin puolen yön maissa ja kuski aika väsynyt ja kovilla. Eka aika TAYSissa oli seuraavana aamuna 9.30 eli aamulla ei nukuttu pitkään ja viimeinen käynti puolen päivän maissa. Koska oltiin jo edellisestä vuorokaudesta väsyneitä, ei siinä enää enempää toimintaa jaksa (lisäksi käynneillä on aika voimia vieviä keskusteluja mm. väkivallasta, hyväksikäytöstä jne.). Toisaalta meillä oli jo viimeisen käyntiajan jälkeen kiire lähteä kohti Oulua, jossa olimme yön (perillä noin klo 22 ja äkkiä nukkumaan). Seuraavana päivänä (eli to) taas aikasin ylös, jotta mies ehti töihin klo 14 tänne lappiin. Eli näin tiiviillä järjestelyllä olin pois töistä 2½ päivää ja mies 2 päivää ja kaikki lopen väsyneitä. Tietenkin, jos nuo poissaolopäivät eivät olisi pois jo ennestään pienistä palkoista ja lapsen opiskelu ei kärsisi monen päivän poissaolosta lukiosta, niin... Anteeksi tämä ryöppy, mutta lomiksi ei noita reissuja saa :(, mutta onneksi ollaan perheenä vahvoja, niin ilolla ne läpikäydään :)

      Ja kiitoksia sulle kannustuksesta :D Sitä ei koskaan saa liikaa :)

      Poista
  3. Hei, murehdit samaa mitä varmaan monet vanhemmat murehtivat lapsen kohdatessa elämässä suurempia haasteita, miten hän jaksaa ja selviytyy niistä. Kasvaminen kriisin kautta sattuu mutta lapsenne on erinomaisessa asemassa, missä minikaan transsukupuolinen ei ole, hänellä on elämässä vanhemmat jotka tukevat häntä matkallaan. Tuota että lapseenne joutuu kulkemaan tien omaan elämäänsä kriisin kautta ei kannata pelätä. Tukekaa häntä (käytätte hänen ilmoittamaa nimeään, puhutte ja kohtaatte hänet oman sukupuolensa mukaan), olkaa olemassa ja näyttäkää tosiaan myös teoin ei vain sanoin tukea. Lapsenne on matkalla omaan elämään ja kuten olette huomanneet, saatte onnellisemman lapsen. Totta kai muutos tuntuu luopumiselta, mutta että ole lupumassa hänestä, vain siitä mielikuvasta joka teillä hänestä oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo onnellisempi elämä alkoi jo jollain tasolla silloin, kun asia tuli meidän vanhempien tietoon ja lapsemme huomasi, ettei siinä mitään ihmeellistä sitten ollutkaan (kai hän oli pelännyt sitä, mitä mieltä me olemme). Tuo ilo näkyy, kun hän saa ostaa vaatteet oikealta osastolta vaatekaupassa, kun häntä kutsutaan oikealla nimellä (koulussa tuo muutos ei tapahtunut hänen pyynnöstään vaan siihen tarvittiin meidän vanhempien puuttuminen asiaan), kun voi olla rennosti oma itsensä...

      Täytyy tunnustaa, etten aivan täydellinen vanhempi ole, vaikka parhaani yritän:) Esimerkiksi alussa kesti jonkin aikaa (vaikka yritin kuinka tsempata) oppia oikea nimi. Kun on tiettyä nimeä käyttänyt lapsestaan lähes 15 vuotta, ei sitä kerrasta muistanut. Lapsi oli onneksi hyvä muistuttaja ja kärsivällinen meille vanhemmille.

      Kiitos sulle tästä ihanasta kommentista. Ihana kuulla, että se, että me vanhemmat olemme paikalla ja tuemme lastamme, on parasta (ja riittävää) lapsellemme :)

      Poista
    2. Uskon kyllä pelänneen reagtiotanne, kun kertoi transsukupuolisuudestaan. Mitä läheisempi ihminen on kenelle asiasta kertoo, sitä suurempi tuntuu huoli hylätyksi tulemisesta olevan. Sama se taitaa olla monien asioiden kanssa, joiden ajattelee erottavan itsensä mista - kelpaanko minä tällaisena.

      Yrittäminen riittää jo hyvän matkaa. Se kertoo että välitätte ja sopeudutte kyllä asiaan. On toinen asia tahallaan käyttää väärää nimeä ja sen tahallisuuden kyllä huomaa joten ei teillä hätää ole. :) Ihana että tuitte häntä koulussakin nimiasiassa. Kaikkiaan teette asioita todella hienosti ja on mukava lukea ja kuulla vanhemmista jotka tukevat translapsiaan. Maailma muuttuu hyvään suuntaan.

      Poista
  4. Jos vaan yhtään kiinnosta niin talven herkkuvaihtoon mukaan. http://minttu-mietteet.blogspot.fi/2017/02/talven-herkkuvaihto.html

    VastaaPoista