lauantai 14. tammikuuta 2017

Transsukupuolinen??

Pari vuotta sitten lapseni kertoi meille vanhemmille, ettei koe olevansa aina tyttö. Välillä kokemus omasta itsestä on hänellä ollut sukupuoleton ja välillä poika. Noin vuosi sitten päätimme lähteä hakemaan hänelle pääsyä transsukupuolisuustutkimuksiin ja viime syksyä ne tutkimukset sitten alkoivat.

Minkälaisia tuntemuksia vanhemmalla on, kun tällainen asia tulee esiin? Olen kuullut, että joillekin vanhemmille asia on ollut alussa erittäin vaikeakin. Meille, siis miehelleni ja minulle, asia oli heti alussa jo ok. Tietoa saimme lapseltamme ja netistä. Vasta sitten, kun tutkimusasiaa lähdettiin viemään eteenpäin, itselleni tuli suru. Jos lapseni saa diagnoosin transsukupuolinen ja aloittaa hoidot, ei hänellä ole enää mahdollista saada biologisia lapsia. Olemme keskustelleet tästäkin asiasta kotona ja vaikka se on lapselleni ok (hän kertoi, että voihan lapsia adoptoidakin), niin itselleni tuli olo, että joudun luopumaan toivosta saada lapsenlapsia. Tiedän, että tämä kuulostaa varmaankin todella hölmöltä ja moni ajattelee, etteikö olisi tärkeämpiäkin asioita surra. 

Tutkimukset sinänsä aiheuttavat myös pelkoa minulle vanhempana, koska tiedän lapseni toiveet ja odotukset. Vaikka tutkimukset ovat alkaneet, ei se tarkoita, että hän saa diagnoosin. Miten asian kanssa sitten eletään? Tai toisaalta, jos diagnoosi tulee ja hoidot alkavat, kuinka raskasta se on? Miten lapseni henkisesti jaksaa? Tiedän, että meni asiat mihin suuntaan tahansa, mikään tie ei tule olemaan tuskaton. Toisaalta voin lohduttautua sillä, että asioiden eteenpäin vieminen on jo yksinään muuttanut lastani avoimemmaksi ja iloisemmaksi, niin tilanne on ainakin parempi kuin silloin, kun hän oli yksin piilossa tuntemustensa kanssa.

Tutkimusreissut ovat hieman hankala, kun ottaa huomioon, että asumme täällä kaukana lapissa. Tutkimuksia tehdään Suomessa Tampereella ja Helsingissä ja meillä nuo käynnit ovat Tampereella. Muutaman tunnin käyntiin menee meillä noin kaksi ja puoli päivää. Ajomatka yhteen suuntaan kestää puoli vuorokautta ilman suurempia pysähtelyjä, joten myös fyysisesti reissut ovat raskaita. Meilläpäin ei ole oikein noita yleisiä kulkuyhteyksiä (ainakaan mitenkään järkevästi), niin oma auto on lähes ainoa vaihtoehto. Mutta lapsensa ja hänen hyvinvointinsa eteen on joskus valmis venymään.